Harjoittelu - sallittu alue

Kuluva vuosi on ollut suomalaisen urheilun koettelemusten vuosi. Hiihtourheilun doping-paljastukset talvella ja siitä virinnyt keskustelu on hämmentänyt varmasti jokaisen urheilua seuraavan mielen. Hämmennyksen muutti järkytykseksi uutinen Olkkonen-Vakkuri -parivaljakon toimista, jotka olivat vielä monin verroin ankarammin tuomittavia kuin Lahden tapahtumat. Sääli, että niistä ei haluttu julkista keskustelua.

Urheilun ilo pääsi ylimmilleen Tampereen MM-suunnistuksissa - menestyksestä tulee aina kaikkien yhteinen ilo, tappion tuskan urheilijaparka saa kantaa yksin. Tampereen menestyshuuma hämmensi myös suunnistusmaailmaa. Pitkästä aikaa syntyi keskustelua harjoittelusta - ja millaista !

Sählystä ja kompassista

Kun Pasi Ikonen yllätti sprintti-hopealla, lehtikirjoituksiin ilmestyivät otsikon kaksi maagista sanaa. Hankasalmen lukiolaisille ne olivat tuttuja juttuja, mutta medialle herkullista pyöriteltävää. Pikakulta vain kiihdytti tahtia. Kompassikeskustelu on saanut palstatilaa varmaan yhtä paljon siirtyminen Emit-leimaukseen muutama vuosi sitten. Nyt kukaan ei kyseenalaista Emittiä tai SportIdenttiä - kuinkahan kompassittomuuden kanssa käy? Pasi itse pisti nasevan pisteen kompassikeskusteluun marraskuun lopulla OrienteeringOnline-portaalin haastattelussa, joka jokaisen englanninkielentaitoisen onkin syytä käydä lukaisemassa www.orienteeringonline.com - osoitteesta. Siihen ei ole juuri lisättävää.

Myös sähly sai osansa harjoittelukeskusteluissa, vihjaisipa joku toimittaja Pasin maailmanmestaruuden olleen vuoden 2001 merkittävin palloiluteko Suomessa! Sählyä on Hankasalmen suunnistuslukiossa pelattu yli 15 vuotta - sitä ennen oli vaikea saada peliä aikaan, kun suunnistusoppilaita oli vain kolme! Sähly on lukiossa ollut luonteva tapa pitää talvella yllä lajitaitoja - monipuolista liikkumista, ketteryyttä ja sähäköitä kiihdytyksiä, suunnan vaihtoja ja teräviä ponnistuksia. Kaikkea tätähän sählyyn sisältyy - niin kuin moneen muuhunkin pallopeliin. Jos, ja vain jos pelaaja sitä itse haluaa. Sulkapallo on loistava peli, yksi fyysisesti raskaimmista - mutta sitä voi myös pelata lähes paikallaan seisten, läiskytellen, solepelinä. Ja silloin on tärkeintä, että aurinko paistaa.

Liike on tärkein, ei suunta

Sama pätee sählyyn, paitsi että sitä harvoin pelataan ulkona. Sähly on suunnistajalle hyödyllinen peli silloin, ja vain silloin, kun pelaaja LIIKKUU paljon. Itse pelin ja joukkueen kannalta olisi tietysti hyvä liikkua tarkoituksenmukaisesti, mutta urheilijalle itselleen on se ja sama vaikka kenttää kiertää ympäri kuin päätön kana. Toisten pelaajien väistelystä tulee kyllä riittävästi vaatimuksia äkillisiin suunnanmuutoksiin ja jarrutuksiin.

Mikä sittten on suunnistajalle sopivaa liikkumista, sählyssä? Valmentaja tai liikunnanopettaja näkee silmällään nopeasti, kuka kulkee pelissä tarpeeksi. Itse pelaaja tuntee aina, jos hän kulkee liikaa - silloin hapottaa hetkessä, reidet huutavat hoosiannaa, pohkeet palavat ja verenkatku kihoaa suuhun. Sellaista menoa ei jaksa kymmentä minuuttia kauempaa. Liian vähän on silloin, jos ei tule hiki, sisäurheiluvarusteissa. Koska pallopeleissa on tarkoitus liikkua ajoittain kovempaa kuin suunnistuskisassa, kiihdyttää rajusti ja jarruttaa lukkoon, hyökätä ja loikata täysillä, täytyy peliä pelata intervallina. Välillä palauttaen - vaihtopenkillä tai toisessa pelipaikassa - ja sitten taas täysillä.

Tarkkaile tehoasi

Palloilussa tavoitellaan kovempaa tehoa kuin lajisuorituksessa - sellaista ei voi pitää yllä kuin hetken. Yksi kolmen minuutin vaihto ei kuitenkaan kelpaa kestävyysurheilijan harjoitukseksi - ei oikein edes sprinttispesialistillekaan, vaikka kisa kestääkin vain vajaan vartin. Puolesta tunnista eteenpäin on sopiva pelivuoron kesto; vain harvat jaksavat kunnolla yli tunnin. Pelien harjoitusvaikutus selviää parhaiten sykemittarilla, samat rajat kuin juoksulenkeillä pätevät hyvin. Sykemittari paljastaa myös armottomasti liian löysän pelaamisen. Sykemittauksen perustella pelistä voi jäädä hyvällekin pelaajalle - siis liikkuvalle - hieman liian kevyt kuva, sillä syke ei reagoi kaikkiin kiihdytyksiin ja jarrutuksiin. Jalkojen lihakset joutuvat peleissä kovemille kuin mitä sydän suorituksen aikana kertoo.

Asian aika ?

Sähly, jalkapallo, kaukalopallo, jääkiekko, koripallo, squash, sulkapallo - kaikkien lajien harrastajista on tullut maajoukkuesuunnistajia - vai olisiko totuuden nimessä sanottava, että maajoukkuesuunnistajista on löytynyt kaikkien näiden lajien intohimoisia harrastajia? Kyllä vain, on sanottava. Nopeus-, ketteryys-, koordinaatio- ja voimaominaisuudet ovat huippusuunnistajalle tärkeitä, mutta eivät tärkeimpiä. Kestävyyttä - hengitys- ja verenkiertoelimistön kuntoa ja lihasten sitkeyttä ponnistaa toinen, kolmas ja vielä viideskin tuhannes kerta - ei suunnistuksessa voi korvata millään temppuilutaidolla. Tämä on nuorelle urheilijalle sekä lohduttava että masentava fakta, joka vain täytyy hyväksyä. Lohduttava, sillä kestävyyden kehittäminen on helppoa: mitä enemmän harjoittelet järkevästi, sitä enemmän kehityt. Masentava siksi, että kestävyys kehittyy hitaasti; mutta onneksi myös kauan.

Paljonko on paljon ?

Teini-ikäisillä - niin, kuinkahan vanhoilla? - on tapana seurata tarkkaan, kuinka paljon kukin harjoittelee, montako tuntia kaudessa kertyy ja paljonko huippujen päiväkirjaan tulee harjoitusmerkintöjä. Tämä on vanha vitsi, mutta kaikille se on kuitenkin kerrottava. Lukiossa työskennellessäni luin satoja harjoituspäiväkirjoja, kymmenillä eri merkinnöillä. Syksyllä kesän jälkeen katselin usein, kuinka harjoitusmäärät olivat jääneet vähiin ja syykin oli selvä: kesätyöt. Kunto oli säilynyt kuitenkin hyvänä, mitä harjoittelun perusteella sopi jopa ihmetellä - syyksi paljastui tietenkin kesätyöpaikka, joka sijaitsi 20 kilometrin päässä. Isä ei vienyt autolla vaan Kusti polki joka aamu seitsemäksi tehtaalle pakkaamaan, ja koska äiti ei hakenut autolla kotiin, oli iltapäivällä edessä samanlainen lenkki. Kaksi tuntia harjoittelua, jota ei merkitty mihinkään. Viitenä päivänä viikossa, tekee yhteensä kymmenen. Vuodessa se tekisi reilut viisisataa. Tuntia, muun harjoittelun lisäksi.

Kaikki tuntemani menestyneet urheilijat ovat harjoitelleet paljon, paljon verrattuna vaikka ikäluokkansa keskiarvoon. Joku ikätoveri on harjoitellut enemmän, ja pärjännyt huonommin. Tällaisia tapauksia löytyy aina. Urheilijan on harjoiteltava niin paljon kuin hän hyvällä mielellä jaksaa, ja, ennen kaikkea, itse haluaa. Menestyneitä urheilijoita on myös leimannut yksi näkyvä piirre: he ovat halunneet harjoitella paljon - he eivät kysele "paljonko pitäisi harjoitella ?".

Mistä sitten tietää, ettei harjoittele liikaa? Siinäpä kysymys! Harjoittelun onnistuminen perustuu aina sopivaan rasitukseen ja riittävään palautumiseen rasituksesta. Sopiva rasitus on melko helppo määritellä, ja löytää: sopiva rasitus tuntuu, mutta ei satuta. Satuttamista on vaikea todeta silloin kun harjoitusta tehdään, eikä siitä niin harjoituksen aikana tarvitsekaan välittää. Seuraavana päivänä tilanne on paljon helpompi todeta, ja sitten voidaan tehdä oikeat ratkaisut uuden harjoituksen suhteen. Harjoitus on ollut liian rankka, jos urheilija sitä seuraavana yönä nukkuu erityisen epätavallisen huonosti, leposyke on erityisen selvästi koholla tai hänellä on jotenkin muuten erityisen epätavallinen olo. Samanlaisia oireita voi toki tulla muustakin kuin liian raskaasta harjoituksesta, mutta silläkään ei ole juuri merkitystä. Ne nimittäin kertovat elimistön yleisestä ylikuormittumisesta, ja silloin keholle on annettava aikaa lepoon. Usein päivä tai puolikaskin riittää, kun lepoa tarjoaa riittävän ajoissa.

Kuulostaa yksinkertaiselta, eikö totta? Sitähän kestävyysurheilu luoja paratkoon onkin. Harjoitellaan paljon ja kovaa, lajitaitoja ja niiden hallintaa. Sopivassa suhteessa sen mukaan, millaiset eväät kullakin on. Reseptin kirjoituksessa ammattilaisia ovat Hankasalmen suunnistuslukion valmentajat. Tänne vaan kokkikouluun !

Eino Havas
valmentaja evp.

© Hankasalmen lukio 2001

Takaisin